Yksinäistäkö?... Jutellaan!

Yksinäisyys on yhtä usein yhteiskunnassa käytetty käsite kuin esimerkiksi perheen, ihmissuhteiden, jonkinlaiseen ryhmään ihmisiä kuulumisen käsite. Ne olivat tavallaan saman kontinuumin eri napoja. Yksinäisyyden tilanteeseen ensisijaisesti kuuluu subjektiivisesti koettu eristäytyneisyys ja erossaolon kärsiminen. Yksinäisyyden tunne on subjektiivinen ilmiö, se vaihtelee valtavasti henkilöstä toiseen. Toisin sanoen jokaisella yksinäisyyttä kokevalla ihmisellä on oma erityisellä tavalla emotionaalisesti värjätty yksinäisyys. Sekä ”Mies, joka rakasti järjestystä”, ”Piparkakkutyttö”, ”Rikos ja rangaistus” -romaanien että ”Jokeri”, ”Vuosi nuoruudestani”, ”Rita Hayworth – avain pakoon” - elokuvien päähenkilöillä on oma henkilökohtainen ja ”ei kuin kenenkään muun” yksinäisyys. Oivaltaaksemme yksinäisyyden monipuolisuutta ei tarvitse osoittaa maailmankulttuurin mestariteoksia – meidän on vain katsottava ympärillemme ja tarkasteltava tarkemmin, mitä ympärillämme oleville ihmisille tapahtuu.

Tavallisesti sanalla ”yksinäinen” tarkoitetaan sanoja ”yksin”, ”itsekseen” tai ”erossa muista oleva”. Kuitenkin on ilmeistä se, että ihmisten ei välttämättä pidä olla fyysisesti yksin voidakseen tuntea itseään yksinäiseksi. Koululainen ja muu opiskelija ryhmässään, henkilö, jolla on puoliso ja lapset, aktiivinen menestynyt ammattilainen, jolla on paljon sosiaalisia kontakteja ja joka on aina erilaisten ihmisvirtojen keskellä, - ne kaikki voivat tuntea vieraantuneisuutta, eroahdistusta ja erossa muista olemista, jotka ovat tärkeät yksinäisyyden tunteen ominaisuuksia.

Professori Vello Sermatin teoria yksinäisyydestä on laajalti hyväksytty tutkijoiden keskuudessa. Sermat määrittelee sen käsiteen seuraavasti. Yksinäisyys on ristiriita sen välillä, mikä yksilöllä on sen hetkisiä ihmissuhteita, ja sen, minkälaisia ihmissuhteita hän haluaisi itsellään olevan. Yksinäisyyden tunne ei näin ollen ole riippuvainen todellisesta tilanteesta, koska mikä toiselle ihmiselle on täysin tyydyttävä ihmissuhteiden määrä ja laatu voi taas toiselle henkilölle olla täysin riittämätön.

Vello Sermatin kirjan ”Psykologia: Yksinäisyys, sosiaalisten suhteiden verkostot ja riskien ottaminen” mukaan yksinäisyydelle on hahmoteltu neljä pääasiallista ulottuvuutta:

1. Sosiaalinen yksinäisyys: sosiaalisten suhteiden puute.
2. Emotionaalinen yksinäisyys: yksinäisyys, joka on suhteellisen riippumatonta todellisista sosiaalisista verkostoista.
3. Persoonallisuuden ominaisuudet: toiset kaipaavat enemmän sosiaalista kanssakäymistä kuin toiset.
4. Yksinäisyyden tunteen valenssi: yksinäisyys voi olla miellyttävää tai epämiellyttävää.

Lisäksi sellaisista toisiinsa liittyvistä käsitteistä, kuin ”itsenäisyys”, ”riippumattomuus” ja ”yksinäisyys”, voi tulla sekoitus. Niin länsimainen individualistinen filosofia, joka vaatii yksin pärjäämistä, ja sosiaalisesti tuettu käsite psykologisesta kypsyydestä ja itsenäisyydestä lienee olla esteenä yhteisyyden löytämiselle. Arvoriitaisuudesta yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden arvojen välillä voi tulla vakava henkinen konflikti. Kun ihannoidaan täydellistä riippumattomuutta muista ihmisistä, ympäröivästä kulttuurista, politiikasta, on vaarana, että keskitymme pelkästään itseemme. Tällä äärimmäisen tason itsenäisyydellä ja riippumattomuudella tarkoitan sellaista ajattelu- ja käytöstapaa, että aikuisen ihmisen kuuluu pärjätä yksin, niin, ettei hän ole riippuvainen mistään, eikä kenestäkään. On olemassa voimakas yhteiskunnan paine: normina käsitellään taloudellinen, fyysinen sekä henkinen riippumattomuus.

Vallalla on yksin pärjäämisen vaatimus – mutta eihän kukaan meistä pärjää kokonaan yksin, täysin ilman muiden ihmisten yhteyttä, tukea ja apua. Tohtori Paul Tournier kirjoittaa teoksessaan ”Yksinäinen ihminen”: ”Me ajattelemme ja toimimme aina sillä tavoin kuin jos meillä olisi periaatteellisesti ehdoton, rajaton valta…” (Tournier 1946, 64). Ajatuksesta, että ollemme kaikkivaltiaita ja äärimmäisen voimakkaita, saattaa seurata henkilökohtainen kriisi, erilaisia frustraatioasteet, turhautumisen ja avuttomuuden tunteita.

Jos on mahdollista kieltäytyä kaikkivoipaisuudestaan ja hyväksyä olevansa omia inhimillisiä rajoja omistava henkilö, on helpompi olla muihin yhteydessä ja tulla yksilöksi, joka viihtyy itsekseen, fyysisessä ja henkisessä rauhassa. Yksinäisyyden tunne syntyy henkilön päässä. Se alkaa ajatuksista siitä, että on olemassa eristäytyminen toisista ihmisistä tavalla tai toisella. Se on subjektiivinen käsitys objektiivista totuutta. Siis ymmärtääkseni kannattaa aina muistaa, mihin ihmisryhmiin henkilö kuuluu, henkisesti aktiivisena osana millaisia yhteisöjä ja sosiaalisia piirejä hänellä on ja miten positiivisesti voi hyödyntää aikaa, kun on yksin.

Kun tavoitteena on mahdollisuus kohdata itsensä ja tulla ystäväksi itselleen, yksinäisyydestä voi syntyä yksityisyys. Loppujen lopuksi tarvitaan hiljaisuutta ja mielenrauhaa, jotta yksilö pystyy ystävystymään ja rakastamaan itseään sekä oivaltamaan sisä- ja ulkomaailman erot. Mahdollisuus olla yksin silloin koetaan vapaudeksi ja hedelmälliseksi maaperäksi, joka voi ravita hyväksyvää asennetta itseensä ja muihin, itsekehitystä ja järkevää oma elämänsä järjestämistä.

Blogikirjoittajana Valeriya Paramonova, Sateenkaari Koto ry:n vertaisasiantuntija ja vapaaehtoinen.